100 vuotta sitten ei tunnettu jätteen käsitettä vaan kaikki hyödynnettiin tarkasti joko raaka-aineena tai ravinteina. Silloin ruokajärjestelmät olivat suljettuja, joissa ravinteet ja energia kiersivät paikallisesti. Tässä on tavoitetta meille kaikille.

Agroekologian tutkimuskohteena on maatalouden, erityisesti kasvintuotannon ekologinen kestävyys. Agro- ja teollisuusekologissa on hyvin pitkälle samat lähtökohdat ja toimintaperiaatteet, mutta niiden toteuttamisympäristö on ensimmäisessä maatalous halutussa laajuudessa ja jälkimmäisessä se on esimerkiksi siihen liittyvä elintarviketeollisuus tai teolliset toimintamallit ylipäätään. Voimme puhua teollisista tuote- ja tuotantojärjestelmistä, ruokajärjestelmistä ja vaikkapa energiajärjestelmistä. Kaikissa näissä järjestelmissä voidaan pyrkiä luonnonmukaiseen ja suljettuja kiertomalleja noudattavaan peruslogiikkaan.

Agroekologiassa tuotantojärjestelmät suunnitellaan ja rakennetaan siten, että niissä jäljitellään luonnon perusoppeja siten, että eri tuotantovaiheiden aine- ja energiavirrat optimoidaan tehokkaasti alueen toimijoiden kesken. Tärkeää on kuitenkin muistaa luonnonjärjestelmien kapasiteettirajat, joiden jatkuva ylittäminen saattaa aiheuttaa pysyviä vahinkoja ympäristölle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että edetään luonnon asettamien rajojen sisällä ja unohdetaan ulkopuolelta tulevat tuotantokeskeiset vaatimukset näiden rajojen pysyvästä ylittämisestä. Tässä yhteydessä voidaankin jo oikeutetusti kysyä, onko nykyinen maataloustuotanto tehokkaimmillaan jo kuinka lähellä luontaisen puskuroinnin kipurajoja hollantilaisilla tehotiloilla tai vaikkapa Brasilian sokeriruokoplantaaseilla.

Tuottajavastuun merkitys alkutuotannossa

Ekologisessa keskustelussa on nähty erityisen tärkeänä sellaisten järjestelmien kehittäminen, joissa tuottajan vastuuta laajennetaan siten, että tuottaja olisi osaltaan vastuussa tuotteensa elinkaarenaikaisen "jätehuollon" järjestämisestä. Silloin tuottajan intressi laajenee kehittämään tuotantojärjestelmiään siten, että ympäristöä rasittavia erilaisia suoria tai välillisiä päästöjä syntyisi mahdollisimman vähän.

Tämän ympäristömyötäisen ajattelun peruslähtökohta on ekosysteemien luontaisen puskurointikyvyn hyödyntäminen hallitusti punniten eri tuottamisvaihtoehtojen ympäristökuormituksia ja vaikutuksia. Tämänkaltaisessa ennaltaehkäisevässä ympäristönsuojelussa korostuu jatkuva hakuprosessi tuotantopanoksia ja luontoa säästävien sekä tuotantoa ja tuottavuutta edistävien toimien ja innovaatioiden kesken. Tärkeintä kaikissa näissä tarkasteluissa on huomioida riittävän pitkä ajallinen tarkastelujakso, jotta todelliset vaikutukset ympäristöön voidaan havainnoida.

Ravinnevirrasta ravinnekiertoon

Eurooppalaiset ruokajärjestelmät omaavat tuotannollisia ja kuluttamiseen liittyviä ravinnevuotoja, joita paikataan jalostamalla uusia primääriravinteita kallioperästä sekä sitomalla typpeä ilmakehästä fossiilisilla energialähteillä. Ruokajärjestelmien ravinnevuodoista suurin on puhdistamolietteet ja toinen suuri vuotoerä elintarvike- ja lihateollisuuden ravinnepitoisissa sivutuotteissa, jotka usein päätyvät maatalouden ravinnehuollon ulkopuolelle. Nyt on aika todella miettiä uusia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia ravinteiden kierrättämiselle hyötykäyttöön kaatopaikkojen ja ravinteita ylivuotavan ympäristörakentamisen sijasta.

Nyt on viimeistään ryhdyttävä etsimään vaihtoehtoja ravinteiden ja energian "palautusjärjestelmille" takaisin alkutuotantoon. Parhaimmillaan näistä sivutuotteista voidaan ottaa porttimaksuja niistä aiheutuvien kustannusten peittämiseksi. Viljelijöiden omistamat alueelliset biokaasulaitokset voisivat olla yksi ratkaisu, joissa voidaan hyödyntää niin energia että ravinteet ympäristöystävällisesti. Tavoitteena seuraavalle vaalikaudelle pitää olla alueellisten biokaasulaitosten ja ravinteiden kiertomallien pilotointi maaseutuyrittäjien toimesta, jotta saamme kehitettyä myös yksinkertaisia ja paikallisia ratkaisuja haja-asutusalueiden jätevesien käsittelemiseksi.

Kestävä perhemetsätalous Suomessa

Suomen metsätalouden menestystarina on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen. Siinä on yhdistetty kestävä puuntuotanto, metsien ympäristöarvojen huomioiminen ja jokamiehen oikeudet metsien virkistyskäytön muodossa. Lähes kaikki talousmetsämme on sertifioitu kansainväliset vaatimukset täyttävien PEFC-kriteereiden mukaisesti. Kestävän kehityksen mukainen monimuotoinen metsätalous ja siihen suhteutettu metsä- ja puutuoteteollisuus on Suomen vahvuus myös tulevaisuudessa.

Yksityismetsien metsänhoito- ja perusparannusvarojen käyttömääriin pitää saada tuntuva tasokorotus, jotta voisimme varmistaa myös tulevaisuudessa metsäteollisuutemme puuntarpeen, sillä olemme nähneet tuontipuuhun liittyvät riskit. Toisaalta valtiovallan pitää muistaa vastuunsa sähkönhintakehityksen suhteen, että myös teollisuutemme energiaintensiiviset tuotantoalat säilyvät maassamme. Olemme kansantaloutena edelleen vahvasti riippuvaisia metsistä ja metsäsektorimme työllistää suoraan lähes 100 000 työntekijää.